Terveellistä elämää yrittämässä

Pitihän tääkin vielä tulla, erityisesti kun on viikon jo valmiiksi poissa salilta, uudenvuoden lupaukset asetettu ja ajatukset jo valmiina Foreverillä. Flunssa. Mikä raivostuttava syy tehdä joulunjälkeinen siivous kotona. 😠

No, joulu purettu taas pusseihin odottamaan seuraavaa. Flunssakin alkaa olemaan voiton puolella. Nyt alkaa vain se raivostuttavin vaihe kun pitää malttaa odottaa että on tullut kuntoon. Terve olo plus kaksi päivää on mun sääntö.

Onneksi uudenvuoden lupaukseen ei tarvita salia pelkästään vaan terveellinen syöminen on kuitenkin ehkäpä se tärkein. Mun uudenvuoden lupaus on tulla elämäni kuntoon jotta olisin niin hyvässä kunnossa että polvivamma ei haittaa muuta liikuntaa kuin ehkäpä sitä laskettelua. Lisäksi leuanveto…että saisi vuonna 2017 vedettyä 10 leukaa vastaotteella ja 5 myötäotteella. Edellyttää paljon voimaa ja minimissään 15 kg painonpudotusta. Tavoitteita pitää olla ja noi on mun. ❤

Tavoitteita on hyvä olla useampi, sellaiset mitkä tukevat toisiaan. Mitä tavoitteita kukin itselleen asettaakaan, niin ne pitää lähteä syvältä sisimmästä, vain koska sä itse haluat…omasta tahdosta. Samoin kuin koko elämäntapamuutos, painonpudotus yms. muutos tapahtuu vain jos itse on 120 prosenttisesti motivoitunut. Joka solulla mukana, omasta tahdosta sitoutunut tekemään vaadittavan ja vähän ylikin  saavuttaakseen niitä pieniä välietappeja. Ja voi…kun tietäisitte miten niistä saa virtaa jatkaa eteenpäin. Mä tiedän. ❤ Mä haaveilen siitä että oon niin hyvässä kunnossa että polvivamma ei hidasta mun menoa. Pieni mutta tärkeä unelma…mulle. Jotta voin osallistua hippaan lasten kanssa ja juosta rakkaan kanssa kilpaa vaikka ekalle kivelle. 😊

 

Blogi, blogi, blogi. En olisi ikinä aavistanut että tulen perustamaan blogin mutta yllätinpä itseni.

Tänään, Himoksella rinnettä alas laskiessa polven tuska ja pelko liikunnan vähentymisestä mun elämässä sai aikaiseksi itkupurskahduksen. Jälkeenpäin vihan. Blogikirjoittelu ehkäpä auttaa mua. Toivon niin.

Liikunta on tullut mun elämään 2013, hyvin vahvasti ja on merkittävä osa mua. Tänään tuntui kuin yksi osa mua olisi kuollut kun tajusin että mun täytyy pystyä hyväksymään se että en pysty tekemään niitä asioita mitä haluan. Lapset pyytää leikkimään hippaa ja mä en pysty siihen. Selitän miksi.

Vuonna 2013 mulla alkoi uusi elämä, aloin hyväksymään itseni, jopa rakastamaan itseäni…mitä enemmän laihduin sitä enemmän arvostin itseäni. Laihduin 42 kg, vaatekoko 48->36. Muutos ulkoisesti oli merkittävä, mutta se mitä se teki mulle henkisesti…en pysty edes kuvailemaan. En enää hävennyt itseäni vaikka toki muistijälki peilistä ja kamerasta oli vahvasti otsalohkossa. Tärkeintä oli että hyväksyin itseni. Oli hyvä olla. Perhostatuoinnit koristavat mun kehoa, olen ylpeä siitä mitä tein itselleni.

Parasta kaikessa oli se että rakastuin liikuntaan ja aloin uskaltamaan yrittämään asioita kun koko ei ollut esteenä. Hippakin onnistui. Ja mahduin hyvin huvilaitteisiinkin. Se tunne kun sain ostettua niitä vaatteita mitä halusin enkä niitä mihin mahduin. Sanoinkuvaamatonta ❤

Paino on pysynyt helposti poissa, kyse kun oli kokonaisvaltaisesta elämänmuutoksesta. Liikunta on tärkeä osa elämää ja ystävät mitä olen sitä kautta saanut on rikastuttanut mun elämää. Kiitos, ootte rakkaita ❤

Ennen laihdutusta vuonna 2009 mulla meni polvi rikki, ei tehty mitään kun olin sitä mieltä että mun pitää saada painoa pois ennen kuin leikkaus kannattaa. Jalka toipui ja rustottui. Kierukat olivat rikki ortopedin mukaan. 2015 polvi meni uudelleen rikki elokuussa Lahden väriestejuoksussa, sama vaiva takana. Nyt tuli käsky leikkaukseen joka olikin sitten marraskuussa. Leikkaus meni hyvin tai niin hyvin kuin on mahdollista kun jäljellä ei enää ollut kierukoita eikä eturistisidettä. No, jalka toipui. Mutta huhtikuun laskettelureissu teki ensimmäisen merkin että rikki se on. Juoksua ei kestä eikä nyt oikein mitään muutakaan. Tänään polvessa kipu tuntui siltä että en enää kestä. Sattui liikaa. Ja mä olen tottunut elämään kivussa. Kipu on ollut läsnä joka päivä mun elämässä vuodesta 2009. Fyysistä kipua kestän, henkistä mitä tää mulle tekee en.

Nyt päällimmäisenä on pelko siitä että liikunta jää vähemmälle…liikunta on mun henkireikä ja ajatuskin siitä että en pysty tekemään asioita mitä muut tekee, siis ihan normijuttuja…saa mut tuntemaan olon vajaaksi. Ei minkään arvoiseksi.